Jäljellä on vain kaksi yötä ja sitten mies on taas kotona. Olen jo jostain syystä ihan poikki. Olen tuntenut itseni koko viikon ajan taas tyhmäksi ulkomaalaiseksi. Harmittaa, kun en osaa keskustella tyttäreni asioista tarhatätien kanssa. (Tytär käy tarhassa, kun olen ranskan kielen kurssilla.) Torstaina tarhan tädin mielestä tyttären oli vaikea hengittää. Nyökkäilin ja hymyillen kiitin neuvosta viedä lapsi lääkäriin. Olisin halunnut kertoa, että mielestäni lapsi voi kyllä hyvin, mutten osannut. Nyt pyörittelen jo mielessäni tapoja kertoa, ettei tytär ole käynyt lääkärissä ja on itse asiassa voinut hyvin torstai-illasta lähtien. Tytär ehkä vain hengästyi ja nuhanenäisen hengitys kuulosti pahemmalta kuin olikaan.

Lisäksi silmälasini menivät hieman rikki. Olen käyttänyt vanhoja lasejani, sillä en ole ollut oikeassa mielentilassa mennäksi hoitamaan asiaa elekielellä. Pärjään kyllä oikeastaan melko hyvin vanhoilla silmälaseillani ja muutamalla parilla piilolaseja, kunnes miehellä on aikaa lähteä kanssani optikkoliikkeeseen.




Jokin aika sitten leivoin pikkuleipiä. Halusin päästä helpolla, joten päätin turvautua valmistaikinaan. Löysin vain pakkauksen, jossa oli kuiva-aineet pikkuleipätaikinaa varten. Tehtäväkseni jäi lisätä jauhoseokseen kananmuna ja sulatettua voita sekä nauttia pikkuleipien tekemisestä. Pakkauksessa oli mukana myös hymynaamamuotti ja kuorrute. Lopputulos ei kuitenkaan ollut lähelläkään samanlainen kuin pakkauksen kyljessä. Maku sen sijaan oli ihan kelvollinen. Kaapissa on odottamassa vielä yksi pakkaus seuraavia, toivottavasti onnistuneempia pikkuleipäkokeiluja.